tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tätä päivää

Viisi ja puoli viikkoa kesälomaan. Kolmisen viikkoa Ramadanin alkuun. On melkoisen kuuma, joka iltapäivä kuumimmillaan yli 40 astetta eikä öisinkään kovin paljon viileämpää. Niin kuin aikaisempinakin vuosina tähän aikaan kevättä nestevaje uhkaa minua jo lähes päivittäin vaikka yritän juoda koko ajan pitkin päivää. 

Polttoainepula jatkuu. Lähes jokaisen bensa-aseman edustalta alkaa pitkä jono autoja, rekkoja, busseja. Jonot kiemurtelevat pitkin kadunvarsia, pahimmillaan korttelin ympäri. Joittenkin bensa-asemien tuntumasta lähtee jono molempiin suuntiin. Usein bensajonot näyttävät seisovan paikoillaan tunnista toiseen, autoissa ei ole lainkaan kuljettajia, moottorit ovat poissa päältä. Monella bensa-asemalla ei jonoista huolimatta itse asiassa näytä olevan ollenkaan polttoainetta, ei sen enempää bensiiniä kuin dieseliäkään. Ihmeellisen kärsivällisesti ihmiset tuntuvat jaksavan odottaa polttoaineauton tuovan bensa-asemalle täydennystä. En tiedä kuinka kauan autot seisovat jonossa, tunnin-pari, koko päivän vai jopa yön yli? 

Liikenne matelee kadun oikealla puolella seisovan pitkän bensajonon ohi.


Yksi tai kaksi kaistaa on monella tienpätkällä bensajonojen vuoksi poissa käytöstä ja se näkyy ruuhkissa. Toisaalta teillä tuntuisi noin muuten olevan keskimäärin tavallista vähemmän autoja. Osalle ei kai löydy lainkaan bensaa ja kaikki kai miettivät tässä vaiheessa pariinkin kertaan mihin autoa käyttää. Tänä aamuna kotiapulaiselle ei tullut lainkaan bussia, arvatenkin bensapulan vuoksi. Saa nähdä pääseekö hän tänään ollenkaan töihin.

Kun omassa autossamme on tankki täynnä on oloni kevyt ja iloinen. Kun tankista on kulunut neljännes tuntuu edelleen ihan hyvältä mutta kun ollaan lähempänä puolta tankkia minua alkaa aktiivisesti hermostuttaa. Tuntuu kuin olisi yhtäkkiä vähän vaikea hengittää. On ruvettava tositarkoituksella etsimään sellaista bensa-asemaa jossa olisi dieseliä muttei toisaalta ihan kamalaa jonoa. Täysi tankki rohkaisee tekemään ylimääräisen kierroksen kaukaisempaan ruokakauppaan, kun taas puolella tankilla ajetaan vain pakolliset menot. Olen muutenkin pyrkinyt yhdistämään täällä menojani: käyn kaupassa samalla matkalla kun haen nuorimmaisen koulussa ja niin edelleen. Mutta nyt teen sitä vieläkin enemmän. Ja nojatuoli joka kipeästi kaipaisi uudelleenverhoilua saa odottaa ja odottaa, koska missään vaiheessa ei tunnu oikein hyvältä hetkeltä lähteä seikkailemaan kaukaisemmalle torille etsimään verhoilumateriaalia tai viemään tuolia verhoilijalle. Koirien eläinlääkärireissujakin mietin uudesta kulmasta kun sopivan ajankohdan lisäksi täytyy miettiä sitä riittääkö autossa varmasti dieseliä lääkärikäyntiä varten.

Niin kuin aina yritän löytää haasteiden hyvät puolet: näissä olosuhteissa tulee todellakin elettyä tätä päivää, perusasioiden puute opettaa kiitollisuutta, ja vastoinkäymiset yhdistävät. Polttoainepula on tuonut ainakin koululla vanhempia lähemmäs toisiaan. Yhtä lailla rikkaat paikalliset kuin ulkomaalaiset kyselevät koululla toinen toisiltaan onko kukaan sattunut osumaan bensa-asemalle missä olisi bensaa muttei kovin hurjaa jonoa. Olemme kaikki samassa liemessä. Aika näyttää kuinka kauan tätä kestää. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Synttäriviikonloppu

Koko viime viikon jännitin merkitseekö tukahduttava kuumuus hiekkamyrskyä vai onko kyse vain ihan tavallisesta huhtikuun helteestä. Hiekkamyrskyt sinänsä eivät minua niin kiusaa, mutta ne vaikuttavat lentoliikenteeseen ja viikonlopulle toivoin pilvetöntä taivasta. Torstaiaamuna olin kovin helpottunut kun taivas oli aamulla vähän harmahtava mutta näkyvyyttä riitti. Me nimittäin lähdimme torstaina heti koulun jälkeen esikoisen kanssa kaksin viikonloppureissulle Dubaihin pojan kymmenvuotissyntymäpäivän kunniaksi. Isäni vei minut aikoinaan kymmenvuotisuuden kunniaksi viikoksi lomalle Budapestiin, ja isosiskoni sitä ennen niin ikään kymmenvuotiaana omalle lomamatkalleen. Vaikken perinteistä yleensä ottaen niin perustakaan niin tämä oli sellainen perinne jonka halusin mieluusti siirtää eteenpäin myös omille lapsilleni. 

Meillä ei ollut syntymäpäiväviikonlopun varalle mitään kovin erityisiä suunnitelmia, tärkeintä oli saada viettää hetki aikaa yhdessä kaikessa rauhassa. Olin varannut meille hotellihuoneen yhdestä Dubain suurista ostoskeskuksista, ettei lyhyestä viikonlopusta turhaan kuluisi aikaa matkoissa sinne ja tänne. Saavuimme Dubaihin perjantaina aamuyöllä ja menimme suoraan nukkumaan. Aamulla söimme hotellissa maittavan aamiaisen ja kävelimme sitten hotellista suoraan ostoskeskukseen. Kiertelimme kirjakaupassa ja lelukaupassa ja ihmettelemässä taas kerran laskettelurinnettä ostoskeskuksen sisällä. Kävimme ostamassa pojalle iPadin jonka jo vuosia sitten olimme sopineet hänen 10-vuotissyntymäpäivälahjakseen. Kävimme elokuvissa, pizzalla ja hampurilaisilla ja ostamassa tytöille pienet tuliaiset. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että meillä oli tilaisuus jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä rauhassa ilman keskeytyksiä. 

Hotellin ylimmän kerroksen aulasta näki kauas.

Viikonloppu kaksin pojan kanssa oli kaikin puolin ihana ja onnistunut ja olisi mieluusti saanut kestää pitempäänkin. Toisaalta ensimmäisen vuorokauden jälkeen minulla alkoi olla niin kova ikävä tyttöjäni, että oli hyvä, ettei reissu tällä kertaa ollut sen pitempi. En ollut koskaan ennen ollut erossa nelivuotiaasta nuorimmaisesta koulupäivää pitempään, seitsenvuotiaasta vanhemmasta tyttärestäkin tähän mennessä vain ihan muutaman satunnaisen yön. Hyvin pitkään minusta tuntui mahdottomalta ajatukselta lähteä lentomatkan päähän lapsistani. Mies hoitaa kyllä lapsia siinä kuin minäkin ja hänellä on varsin läheinen ja toimiva suhde kaikkiin kolmeen, mutta toisaalta lapset ovat tottuneet siihen, että minä olen aina lähellä. Kuuntelin ja kunnioitin vaistojani ja annoin itselleni ja lapsille aikaa. Yhtäkkiä maaliskuun vaiheilla tuntui siltä, että niin tytöt kuin minäkin olimme valmiita viettämään hetken erillämme ja rohkenin varata matkat.

Pikkusiskot viettivät kivan viikonlopun kotona yhdessä isänsä ja lemmikkien kanssa. Ensimmäisen yön kolmikko nukkui teltassa jonka he pystyttivät olohuoneeseen. He kävivät jäätelöllä, pelasivat lautapelejä ja katselivat yhdessä elokuvia. Aika kului nopeasti niin kotona kuin reissussakin ja viikonloppu sujui kaikkinensa niin erinomaisesti, että varovasti suunnitteilla on jo samanlainen miniloma vanhemman tyttären kanssa myöhemmin tänä vuonna. Monilapsisessa perheessä riittää tohinaa ja melua eikä kukaan juuri koskaan saa täysin riittävästi ääntään kuuluviin. Vaikka yritän ihan päivittäin keskittyä ajatuksella jokaisen lapsen tarpeisiin jää pakostakin joka päivä jotakin huomaamatta ja kuulematta. Loma kahden kesken antaa mainion tilaisuuden keskittyä täysin yhteen lapseen kerrallaan. Se on tärkeä ja tervetullut lahja niin lapselle kuin vanhemmallekin. 

torstai 12. huhtikuuta 2018

Koulumietteitä lukuvuoden loppuvaiheilla

Kouluvuotta on jäljellä enää alle kaksi kuukautta. Vuosi tuntuu kuluneen kovin nopeasti. Vanhemmat lapset ovat käyneet tätä nykyistä kouluaan kohta neljä vuotta, nuorimmainenkin nyt melkein vuoden. Kouluarkea kaikkinensa olemme eläneet pian jo kuusi vuotta, siitä asti kun esikoinen nelivuotiaana aloitti esikoulun pienessä kansainvälisessä koulussa Belizessä. 

Lasten kouluvuodet ovat olleet uuden oppimisen paikka niin lapsille kuin myös minulle. Lasten koulutie kun on niin kovin erilainen kuin omani. Eroa on yhtä lailla aakkosten opettamisessa nelivuotiaalle kuin toisaalta myös siinä kuinka valtavasti seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat ovat ehtineet muutamassa kouluvuodessaan omaksua tietoa. Oppimista oli niin lapsilla kuin vanhemmillakin myös muutossa Belizen amerikkalaistyylisemmästä muutaman kymmenen oppilaan kansainvälisestä koulusta tänne Sudanin brittiläisempään kansainväliseen kouluun jossa oppilaita on muutama sata.

Kuva koulun lippuseremoniasta muutaman vuoden takaa.


Vaikka kouluvuosia on nyt takana jo useampia kansainvälinen koulumaailma ei oikeastaan ole tullut minulle edelleenkään oikein tutuksi. Kouluvuoden kierrosta ja rutiineista on toki tullut tuttuja, mutta kansainvälisten koulujen maailma noin muuten tuntuu edelleen vähän oudolta. On minusta esimerkiksi yhä vain kummallista, että koulunkäynnistä maksetaan suuria summia. Tuleeko kalliilta koululta odottaa enemmän? Mitä rahalla lopulta saa koulumaailmassa? Yhteys opettajan ja oppilaiden välillä on mielestäni kaikkein tärkein tekijä mitä tulee opetuksen tasoon ja oppimiseen mutta siihen ei nähdäkseni oikeastaan voi juurikaan suoraan rahalla vaikuttaa. 

Kansainvälisen koulumaailman kilpailuhenkisyys ihmetyttää ja ahdistaa minua vuodesta toiseen. Kilpailuhenkiset koulut kannustavat ja palkitsevat niitä oppilaita jotka pärjäävät kilpailuissa. Mutta entäpä ne lapset jotka eivät koskaan voita, ne jotka jäävät kilpailuissa toistuvasti viimeisten joukkoon? Jokaiselle tekee hyvää saada silloin tällöin loistaa ja onnistumisen hetket motivoivat ainakin minua enemmän kuin epäonnistumiset. Kaikkien on opittava myös häviämään, se on selvä, mutta kenenkään ei soisi oppivan vain häviämään.

Kilpailuhenkiset koulut kasvattavat mielestäni lapsia tietynlaisen kovuuteen ja itsekeskeisyyteen: kunhan käyttäytyy näennäisen hyvin sopii menestystä tavoitella melko häpeilemättä. Osaamisesta ja menestymisestä palkitaan, hyvä yritys tai toisten aito huomioonottaminen tuntuvat liian usein olevan sivuseikkoja. Yksilöllisen menestyksen painottamisen sijaan ja kilpailuhenkisyyden tasapainoksi toivoisin koululta enemmän todellista huomiota pehmeämmille arvoille: toisten huomioonottamiselle, solidaarisuudelle, yhteisöllisyydelle.

Kotona yritän kannustaa lapsiani ennen kaikkea ottamaan huomioon muut ihmiset ympärillään, juoksemaan omaa juoksuaan ja tukemaan toisia, vähät välittämään siitä miten he kaikenlaisissa vertailuissa ja kilpailuissa sijoittuvat. Arvostan rehellisyyttä ja hyvää yritystä, nöyryyttä, herkkyyttä ja itsetuntemusta, ja näitä ominaisuuksia haluan erityisesti yrittää tukea myös lapsissani. Välillä tuntuu niin kuin näine tavoitteneni kävisin jonkinlaista arvotaistelua koulua vastaan kun koulu yhtäältä painottaa kunnianhimoisuutta ja kilpailuhenkisyyttä ja minä toisaalta korostan kotona enemmän pehmeämpiä arvoja. Onneksi lapsilla on myös sellaisia opettajia joiden kanssa tunnen olevani kasvatustyössä menossa kohti yhtä ja samaa tavoitetta. 

Koulu tuntuu olevan vuosi vuodelta entistäkin kansainvälisempi, yhä uusia lippuja nostetaan uusien kansalaisuuksien kunniaksi joka vuosi.



Ja toisaalta vaikka kansainvälinen koulumaailma on minulle edelleen vieras se on sitten kuitenkin lastemme toinen koti ja sinällään minullekin tärkeä ja omalla tavallaan läheinenkin. Kansainväliseen kouluympäristöön lapsemme kuuluvat oman kodin lisäksi enemmän kuin minnekään muualle - meidän maailmankansalaislapsemme jotka ovat asuneet useammassa eri maassa ja joiden kotona eletään monikulttuurista arkea ja käytetään montaa eri kieltä. Kansainvälisessä koulumaailmassa lapsemme ovat tavallistakin tavallisempia. Siellä on totuttu siihen, että lapsia tulee ja menee, kukin on vuorollaan uusi, ja ennen pitkää taas vuorollaan tekemässä lähtöä. Kansainväliseen kouluun muiden kiertolaisten joukkoon kuuluvat myös nämä meidän kiertolaislapsemme.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Hyvillä mielin pitkän viikonlopun viettoon

Viikonloppu alkaa hyvissä merkeissä: keskiviikkoiltana saimme auton tankin täytettyä polttoainepulasta huolimatta, ja torstaina meille saapui koiran- ja kissanruokaa ja kissanhiekkaa jota tilasimme Euroopasta satsin muutama kuukausi sitten. Viikonloppuun lähdettiin muutenkin hyvillä mielin. Meneillään on toinen pitkä viikonloppu yhteen menoon. Viime viikonloppu oli pitkä viikonloppu pääsiäisen vuoksi - miehellä oli lomaa töistä ja lapsilla koulusta - ja sama meno jatkuu tänä viikonloppuna koska koptit juhlivat pääsiäistä tämän viikon sunnuntaina. Meillä on tämänkin pitkän viikonlopun varalle melko vaatimattomia suunnitelmia: sopivassa suhteessa kotona oleilua ja ystävien tapaamista, pyykinpesua ja lepäilyä.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Hiekkamyrskyn jälkeen

Hiekkamyrskyä seurannut pääsiäisviikonloppu oli kaikkinensa oikein onnistunut. Lapsilla oli torstaina koulua vain puoli päivää ja pääsiäisen vuoksi sunnuntai koulusta vapaata joten saimme nauttia erityispitkästä viikonlopusta. Vietimme aikaa ystävien kanssa ja myös ihan vain omalla porukalla kotona lepäillen. Läpi viikonlopun ilma kirkastui ja nyt on taivas taas jo ihan tavallisen sininen. Hiekkamyrskyn merkit on tässä vaiheessa pitkälti jo siivottu pois ja nyt toivotaan vain, ettei vastaavaa myrskyä osuisi kohdalle ihan heti uudestaan. 

Viikonlopun aikana kuulimme tutuilta, että jonot bensa-asemille olivat paikoittain alkaneet häiritä liikennettä. Muutaman pitkän ja sekavan bensajonon näimme itsekin lauantaina. Eilen kun olisimme itsekin jo halunneet mieluusti täyttää tankin emme löytäneet yhdeltäkään bensa-asemalta dieseliä - dieselpumput seisoivat kaikki tyhjillään. Jonot bensapumpuille olivat toisaalta eilen paikoittain monta sataa metriä pitkiä ja ihan jokaisen ohittamamme bensa-aseman kohdalle oli kehittynyt jonkinlainen jono. 

Tänä aamuna autonkuljettaja lähti aamulla liikkeelle ihan sillä töin, että etsi autoon dieseliä, mutta joutui lopulta palaamaan tyhjin käsin. Kuudesta lähimmästä bensa-asemasta kolmessa ei ollut minkäänlaista polttoainetta ja yhdeltäkään ei löytynyt dieseliä ollenkaan. Ajeluun bensa-asemalta toiselle menee toki siihenkin polttoainetta ja niin menee tietysti myös odotteluun jonossa, jos jostain dieseliä lopulta löytyy, eli ihan loputtomiin ei polttoainetta kannata ajella etsimässä. Eilen jonot bensa-asemilla olivat paikoin niin pitkiä, että arvaan niissä seisomiseen kuluvan helposti monta tuntia. Kovassa helteessä se on aikamoinen koitos itsessään. 

Toivon hartaasti, ettei tämä ole meidän uusi todellisuutemme vaan poikkeustilanne.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Terveisiä hiekkamyrskyn keskeltä

Varhain torstaiaamuna ihmettelin ikkunasta tulvivaa oranssia hämäryyttä. Kun pääsin koirien kanssa pihalle asti ymmärsin, että ilma oli hiekkapölystä oranssinen. Khartumin ylle oli laskeutunut haboob, hiekkamyrsky.
Näkyvyys oli hyvin heikko, tuskin kadun toiselle puolelle asti. Lapsilla oli sattumalta torstaina koululla raportointipäivä, he esittelivät kukin vuorollaan minulle oppimaansa. Koulubussin sijaan menimme siis lapset ja minä koululle autonkuljettajan kyydillä; mies on työmatkalla toisaalla Sudanissa. Ajelimme hitaasti, auton valojen lisäksi hätävalot varalta vilkkuen, että varmasti erottuisimme hiekkasumussa. Hätävalot näkyivät vilkkuvan monessa muussakin autossa.
Hiekkaa ei ollut runsaasti vain ilmassa vaan myös maassa. Ulkona meitä kaikkia yskitti. Hiekkamyrskyn aikaan suositellaan astmaatikkoja ja muita joilla on taipumus hengenahdistukseen pysyttelemään sisätiloissa.
Myös ulkokenkäkokoelmamme sai peitokseen kerroksen hiekkaa.
Hiekkaa ei valitettavasti ollut vain ulkona vaan sitä on myös sisällä - ihan kaikkialla. Poika oli edellisenä iltana jättänyt sohvapöydälle kirjansa. Sen alle oli jäänyt puhdas nelikulmio, mutta muutoin pöydän pinta oli paksun hiekkapölykerroksen peitossa.
Tänään on jo paljon kirkkaampaa, taivas on oranssin sijaan harmaa. Melkein koko aamu meni minulta melkoisen epätoivoiseen yritykseen siivota pölyä erilaisilta tasoilta ja osasta lattioita. Hiekkapölyä ei ole vain pinnoilla vaan myös esimerkiksi lasten lelujen ja kirjahyllyn kirjojen päällä. Kovin tarkkaan en vielä tässä vaiheessa yritäkään siivota sillä arvaan, että saan pyyhkiä samat pinnat viikonlopun aikana useampaan kertaan vielä uudestaan ennen kuin kaikki pöly on taatusti laskeutunut ja taivas on taas tavallisen sininen. 

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Lomalla entisessä kotikaupungissa

Minulla on ollut vuosien varrella koti useammassa eri maassa. Monet kaupungit eri puolilla maailmaa ovat tulleet vähän kerrallaan tutuiksi ja ennen pitkää omiksi. Joistakin kotikaupungeista irtautuminen on ollut raskas ja pitkä prosessi. Oli vaikea jättää taakse niin Helsinki, Bristol ja Lontoo kuin Bryssel ja Belmopankin. Kingstonia, New Yorkia ja Washington DC:tä en toisaalta ole samalla tavalla jäänyt ikävöimään. 

Belmopaniin en vielä ole päässyt toistaiseksi palaamaan, mutta kaikissa muissa entisissä kotikaupungeissani olen käynyt muuton jälkeen ainakin kertaalleen. Viime viikon vietimme Brysselissä, jossa asuin aikoinaan muutaman vuoden. Brysselissä menin naimisiin ja sieltä lähdimme yhdessä maailmalle. Siellä meillä on edelleen perhettä ja ystäviä, vanhoja tuttuja kantapaikkoja, kadut muistoja täynnä.

Kuva rakkaasta kotikadustamme Brysselissä useamman vuoden takaa.


On aina vähän kummallista palata entiseen kotikaupunkiin. Kaupunki tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Kuin unissakävelijä löysin perille vanhoihin tuttuihin paikkoihin mutten toisaalta osaisi neuvoa reittejä kenellekään sillä ne ovat jossain muualla kuin tietoisessa muistissa, jossakin tajunnan tuolla puolen. Oli haikeansuloista kulkea tutuilla kaduilla. Bryssel on minusta kaunis, kun tietää missä kulkea ja mihin katsoa. 

Vanhoilla tutuilla kulmilla on vaikea olla vertaamatta omaa nykyisyyttä siihen elämään josta aikoinaan lähdin eteenpäin. Vähän hämmästyksekseni huomasin, että mielenrauhaa ja onnellisuutta näyttäisi lopulta olevan kuitenkin helpompi tavoitella näissä nykyisissä melkoisen vaativissa olosuhteissani kuin Brysselissä missä käden ulottuvilla on kaikki mitä haluta saattaa. 

Kaunis Bryssel! Tämäkään kuva ei ole viimeviikkoiselta reissulta vaan kesältä monta vuotta sitten.


Brysselissä pienestä kulmakaupastakin löytyi muutamia gluteenittomia tuotteita, isommista kaupoista löytyi kaikkea. Kaupungissa on kaksikin englanninkielistä kirjakauppaa, hyviä ravintoloita, elokuvateattereita. Toisaalta ystäväperheiden pienet lapset ovat siellä arkisin joka päivä kymmenen tuntia päiväkodissa sillä välin kun vanhemmat ovat töissä. Yhteistä aikaa ei tutuilla perheillä arkipäivisin ole montaakaan hetkeä. Oma nelivuotiaani pitää jo viisituntisia esikoulupäiviään pitkinä! 

Olisi ihanaa voida syödä joka aamiaisella avokadoa ja aina halutessani sushia. Mutta sitäkin vielä ihanampaa on voida jakaa arki rauhassa perheen kanssa. Onhan meidänkin arjessamme toki kiirettä - joka aamu kun lapset pitää saada ajoissa koulubussiin, ja taas iltaisin nukkumaanmenoaikaan. Mutta paljon on myös viikossa sellaisia hetkiä kun ei ole kiire mihinkään. Täällä on helppo pysähtyä, hengähtää, pitää mielessä mikä on oikeasti tärkeää. 

Khartumissa on ilmeisen selvää se, että onni koostuu pienistä asioista: onni on hyvä kuppi kahvia kaikessa rauhassa, tai kun kaupasta löytyy pitkästä aikaa parsakaalia tai lampaankyljyksiä, perheen kanssa jaetut hetket, tapaamiset ystävien kanssa. Mielenrauhaa tuo se, että täällä ei auta kuin hyväksyä ympäröivät olosuhteet. On elettävä hetkessä, päivä kerrallaan, iloittava silloin kun internet toimii, ja toisaalta suosiolla hidastettava tahtia silloin kun sähköt katkeavat eikä generaattori hurahdakaan päälle tai kun olosuhteet muuten sitä vaativat. Kun on tarpeen me pärjäämme mainiosti ilman internettiä, jotenkuten ilman sähköä ja vettäkin. Täällä missä elämä ei tarjoa samalla tapaa erilaisia virikkeitä ja häiriötekijöitä kuin länsimaissa on pakko kohdata omat ajatukset ja odotukset, ennakkoluulot ja heikkoudet, ja tulla niitten kanssa sinuiksi.