tiistai 21. marraskuuta 2017

Liikaa palloja ilmassa

Tällä viikolla minulla on vähän liian monta palloa ilmassa: tyttöjen balettitunnit joitten aikataulu muuttui tänään yllättäen ja kesken kaiken, pojan uudet harrastukset, kaikennäköisiä enemmän ja vähemmän tärkeitä tapaamisia koululla, ja huomenna seitsenvuotiaan telttaretki. 

Lasten koulun ala-asteella on tapana viettää yö telttaillen kolmannesta luokasta eteenpäin. Ensimmäisenä vuonna koululaiset telttailevat koulun urheilukentällä, seuraavana vuonna koulun talleilla, sitten paikallisella maatilalla ja viimein Niilin rannalla. Esikoinen on käynyt jo kahdella telttaretkellä, tänä vuonna häntä odottaa retki maatilalle. Vanhempi tyttäremme lähtee huomenna telttailemaan ensimmäistä kertaa. Hänen kohdallaan prosessi on vähän monimutkaisempi keliakian vuoksi. Lasten kuuluu valmistaa ja syödä yhdessä illallinen, mutta tyttösemme joutuu tekemään yksin oman gluteenittoman ateriansa. Osan telttaretkiruuista tarjoaa ja valmistaa koulu, mutta minun täytyy lähettää tytön mukaan hänelle koko reissun ruokavarat. Siihen olen toki tottunut, ja tyttö itse on kovin innostunut telttaretkestä, että siltä osin kaikki on oikeastaan ihan hyvin. 

Eniten minua oikeastaan juuri nyt jännittääkin se, että sää on täällä viime yönä selkeästi viilentynyt. Aamukuudelta oli tänään aika kirpakkaa. Yöllä lämpötila näyttäisi kylmimmillään laskevan tällä hetkellä alle kahdenkymmenen asteen. Suomalaisittain täkäläinen talvisää on toki kuin kesä kauneimmillaan, mutta me jotka olemme tottuneet parikymmentä astetta lämpimämpään ilmaan olemme kyllä kaikki vähän kylmissämme jos asteita on vähemmän kuin 25. Kolmasluokkalaisten on tarkoitus käydä leikkimässä koulun uima-altaalla jossain vaiheessa telttaretkeä. Uimahetki on mainio ajatus lämpimämmässä säässä mutta tällä hetkellä ajatuskin kylmää minua. En itse pidä lainkaan kylmästä vedestä ja vanhempi tyttäremme on paljon minuakin herkempi kylmälle, hänhän on elänyt koko elämänsä kuumissa maissa. Mutta ei auta kuin muistuttaa tyttöä pakkaamaan mukaan lisähuppari ja toivoa parasta, ettei hän kovin kylmettäisi itseään telttaretkellä. 

Viikonloppuna mies lähtee taas viikon pituiselle työmatkalle ja se on jo tällä viikolla mielessä kun tasapainottelen arkipäivien kiireessä; ensi viikolla minun täytyy hoitaa koko tämä setti yksin. Tämä on miehen toinen viikonpituinen työmatka nyt muutaman viikon sisään ja olemme molemmat edelleen vielä edellisenkin reissun jäljiltä väsyneitä. Hyvä uutinen on se, että joululomaan on meillä enää vain kolmisen viikkoa. Ja onhan tässä kiireen keskellä onneksi rauhallisempiakin hetkiä. Eilen aamulla toiset nyyttäriaamiaiskutsut onnistuivat oikein mainiosti. Meitä oli taas kerran koossa monikansallinen ja kaikin puolin monipuolinen ja mainio porukka, ja ensi viikon nyyttärit ovat jo suunnitteilla nekin.

Näin kauniissa maisemissa ystävän kotona vietin eilen aamua nyyttäriaamiaisen merkeissä. Tuntui kuin olisin astunut johonkin ihan toiseen todellisuuteen! Minua itseäni jaksavat aina ilahduttaa etenkin suuret palmupuut.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Arkiviikon alussa

Tänä aamuna ei hanoista tullut vettä. Vesipumppu oli unohtunut liian moneksi päiväksi pois päältä ja vesisäiliöt olivat päässeet sinä aika tyhjentymään. Aina kun vesi pääsee loppumaan ja säiliöt täyttyvät pitkästä aikaa tyhjistä täysiksi tulee hanoista ensin ruskeaa vettä. Aavikkohiekka mikä on kerääntynyt vesisäiliöiden pohjalle ja putkiin erottuu jonkun aikaa hanavedessä vähän tavallista selvemmin. Kun vettä hetken valuttaa se muuttuu tavallisen läpinäkyväksi. Mutta vaikkei hiekkaa aina yhtä selvästi vedessä näekään, sitä tulee varmasti hiukkasina aina hanaveden mukana. Peseydymme täällä puhdistetulla Niilin vedellä jossa on lisänä ihoa kuorimassa Saharan hiekkaa. Se on aika pysäyttävä ajatus mitä ei onneksi ole kovin aikaa miettiä näin uuden arkiviikon alussa.

Tällä viikolla alkaa koululla uusi harrastuskausi, joita kouluvuoteen mahtuu yhteensä kolme. Tytärten on määrä tänään aloittaa koulun jälkeen pitkästä aikaa balettitunnit. Koulu on järjestänyt paikalle balettiopettajan, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Tytöt malttavat tuskin odottaa mutta minua vähän jännittää sillä paikan varaaminen balettitunneille on ollut aikamoinen sekasotku ja pahaa pelkään, että ballerinahalukkaita saapuu ensimmäiselle tunnille tänään huomattavasti enemmän kuin odotettu. Varmistin vielä eilen, että meidän tytöillämme on taatusti paikka varattuna tunneille ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta odotan silti täksi iltapäiväksi aikamoista kaaosta tanssistudion ovelle.

Nelivuotias nuorimmainen ei ole varsinaisesti koskaan käynyt balettitunneilla tai ylipäänsä harrastanut vielä koskaan yhtään mitään. Eräs ystäväni täällä, tanssija koulutukseltaan, opetti pikkutytöille huvikseen ja harrastemielessä vähän balettia viime vuonna. Innostus heräsi ja halusin siksi antaa nuorimmaisellekin tilaisuuden koittaa ihan oikeita tunteja kun vanhempi tytärkin oli innostunut palaamaan balettiharrastuksen pariin. Syksyn ajan vanhempi tytär pelasi tennistä ja kävi uimassa, mutta tällä viikolla alkavalle harrastuskaudelle hänellä ei ole mitään muita harrastuksia kuin baletti.

Esikoinen käy edelleen ratsastustunnilla. Ratsastuksen lisäksi hän pelasi syksyllä koulun jälkeen shakkia ja polttopalloa, mutta nyt uuden harrastuskauden myötä ratsastuksen rinnalle tulee pari vähän toisenlaista harrastusta: kauno- ja konekirjoitus ja lukupiiri. Lasten koulussa ei opeteta lainkaan kaunokirjoitusta eivätkä he juurikaan käytä myöskään tietokoneita vaan näppäilevät koulussa vain iPadiä. Eräs tuttu äiti keksi tarjota kauno- ja konekirjoitusoppia koulun jälkeen ja koska poika on innostunut oppimaan kaunoa hän pääsee nyt harjoittelemaan sitä muuallakin kuin kotona. Olen iloinen. Minä en toivo lastemme oppivan kaunoa niinkään nostalgiasyistä vaan ihan siksi, että painokirjaimin kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa ja työläämpää kuin kauno. Ja kymmensormijärjestelmä olisi ihan käytännön syistä hyvä oppia sekin. 

Esikoinen on innostunut lukemaan ja opettajansa suositteli siksi hänelle myös lukupiiriä. Poika valitsee helposti itse hyllystä luettavaksi aika samanhenkisiä kirjoja ja lukupiirin tarkoitus on osaltaan laajentaa lasten repertuaaria. Olen sitä tosin tehnyt itse täällä kotosallakin. On mahtavaa kun vanhemmat lapset alkavat olla sen ikäisiä, että jaksavat kuunnella minun omia lempikirjojani! Olen viime viikkojen aikana lukenut heille ääneen Salaisen puutarhan, Iloisen tytön ja Eläinten vallankumouksen, ja nyt on kesken Tuhat ja yksi yötä. Luen iltasatuja tällä hetkellä lähinnä englanniksi koska vähän vaikeampaa kieltä kaikki kolme ymmärtävät sujuvammin englanniksi kuin suomeksi enkä halua pysähtyä jatkuvasti selittämään sanoja sillä se häiritsee itse tarinan seuraamista. Minulle on juuri nyt tärkeämpää herättää lapsissa aito innostus kirjoihin ja kirjallisuuteen kuin opettaa heille joka hetki suomea. 

Ajatus pitkästä ja todennäköisesti kaoottisesta iltapäivästä koulun tanssistudiolla väsyttää jo etukäteen mutta eipä auta. Täytyy lähteä laittamaan jotakin evästä mitä tarjota koululla lapsille, että he jaksavat läpi iltapäivän. Ja minun on parasta juoda vielä toinenkin kuppi kahvia ennen kuin lähden liikenteeseen. 

torstai 16. marraskuuta 2017

Kohtaamisia

Minusta alkoi tuntua, etten arjen kiireissä ehtinyt nähdä oikein ketään ystäviäni, joten päätin kutsua muutamia tuttuja äitejä nyyttäriaamiaiselle - vanhoja ystäviä ja uudempia tuttavuuksia. Aamu sujui oikein mainiosti. Meitä oli koolla kansainvälinen seurue, kaikki kahdeksan äitiä eri maista ja useammalta mantereelta. Nyyttärikutsuvieraita yhdisti se, että tunnen tulevani heidän kanssaan hyvin juttuun, ja hyvin he tulivat juttuun myös kaikki keskenään. Keskustelu liikkui sujuvasti arabikumista kouluun ja aikavyöhykkeen vaihdosta siihen mistä maasta kunkin lapsi tunsi olevansa kotoisin.

Yksi uusista tuttavistani on alkujaan diplomaattiperheestä, suurlähettilään tytär. Hän osasi kertoilla meille siitä minkälaista on kasvaa niin kuin meidän lapsemme kasvavat, kiertolaisina. Suurlähettilään tytär varoitti, että monet kiertolaislapset kärsivät myöhemmin elämässään masennuksesta. Hän oli näin aikuisena kiitollinen kiertolaislapsuudestaan mutta totesi, ettei suinkaan ollut aina tuntenut samoin. 

Minä uskon, että huonomminkin voisi käydä kuin päätyä kiertolaisperheen lapseksi, mutta ihan selvää on, ettei ole helppoa kun elämä kokonaisuudessaan täytyy kerta toisensa jälkeen rakentaa alusta uudestaan. Tapaaminen muiden kotiäitien kanssa ja entisen kiertolaislapsen muistot omasta lapsuudestaan vahvistivat taas omaa tunnettani siitä, että olen keskeisessä ja tärkeässä tehtävässä kotona lastemme tukena ja turvana. Lastemme elämässä on paljon väliaikaista ja vaihtuvaa, mutta paljon myös sellaista mikä pysyy vuodesta ja maasta toiseen. Kaikki kolme lasta ovat syksystä asti olleet koulussa ja oma roolini on sinä aikana osaltaan muuttunut mutta monessa mielessä vain entisestään vahvistunut - tunnen, että minua tarvitaan tueksi ja turvaksi ja pysyvyyden vartijaksi kotona vielä hyvän aikaa. Tässä ohessa lasten kasvaessa ehdin koko ajan vähän enemmän tehdä omia juttujani, mutta toistaiseksi mennään edelleen ennen kaikkea lasten aikataulujen ehdoilla. Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan tässä ja nyt. 

Pari päivää nyyttäriaamiaisen jälkeen tapasin muutamia miehen kollegoita. Khartumissa missä lähes kaikki kynnellekykenevät käyvät töissä tapaamiset työssäkäyvien ja kotivanhempien välillä ovat oman kokemukseni mukaan usein vähän vaivaantuneita. Työssäkäyvillä on oma elämänpiirinsä ja omat juttunsa ja monen tuntuu olevan vähän vaikea suhtautua kaltaiseeni kotiäitiin. Tai ehkä minun kotiäidin on vaikea suhtautua työssäkäyviin? Oli miten oli minusta tuntuu täällä työporukoissa aika usein hyvin vahvasti siltä, etten kuulu joukkoon. Aika moni työssäkäyvä ei tunnu oikein keksivän mitään muuta keskustelunaihetta kanssani kuin lapset, ja huolitellut ja hyvinpukeutuneet työssäkäyvät saavat minut tuntemaan itseni tavallistakin hamssuisemmaksi.

Mieheni kanssa juttelen paljon ja kaikesta, monesti myös työasioista. Mieheni tuntee minut ja tietää, etten ole ainoastaan äiti ja vaimo, vaan ajatteleva viisas ihminen. Moni miehen kollegoista ja työkavereista suhtautuu onneksi minuun myös kuin täyspäiseen ihmiseen. Mutta aika ajoin kohdalle osuu niitä joiden seurassa minusta tuntuu yksiselitteisen typerältä. En ole varma onko enemmän kyse minun ennakkoluuloistani vai heidän, mutta joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että voin joko puhua heidän kanssaan odotetusti loputtomiin lapsistani, tai sitten raivokkaasti tuoda esille kuinka paljon muuta olenkaan kuin vain äiti. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu väsyttävältä ja turhalta. Ajatelkoot mitä haluavat minusta he jotka eivät minusta tai elämästäni juuri mitään tiedä! Mutta kyllähän se aina vähän latistaa kohdata ihmisiä joiden seurassa tuntee itsensä näkymättömäksi ja turhanpäiväiseksi. Onneksi on myös niitä tapaamisia mitkä vahvistavat. Ensi viikolla kokoontuu nyyttäriporukka toivottavasti uudemman kerran.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Uusi aika

Sudanissa vaihdettiin muutama päivä sitten aikavyöhykettä. Vuonna 2000 nykyinen presidentti määräsi, että kellot siirretään tunnin myöhäisemmäksi. Nyt kellot käännettiin tunti taaksepäin. Aikavyöhykkeen vaihdossa onkin siis itse asiassa kyse siitä, että Sudan palaa alkuperäiselle maantieteelliselle aikavyöhykkeelleen. Maa on nyt jälleen samassa aikavyöhykkeessä esimerkiksi Egyptin kanssa, mutta toisaalta Etelä-Sudanin ja Sudanin välillä on yhtäkkiä tunnin aikaero. 

Yhdellä tunnilla on hyvinkin paljon merkitystä sillä aurinko nousee ja laskee näillä leveysasteilla niin nopeaan. Ennen heräilin täällä arkisin kuuden maissa, hetken ennen auringonnousua. Nyt kun herään kuudelta on kello vanhaa aikaa seitsemän ja aurinko on jo korkealla taivaalla. Toisaalta myös illat tulevat toki aikavyöhykkeen vaihdon myötä varhemmin. Kun ennen pimeä laski iltaseitsemän paikkeilla nyt onkin jo kuuden maissa aika lailla säkkipimeää. 

Tänään oli meillä ensimmäinen arkipäivä sitten aikavyöhykkeen vaihdon. Viime viikolla kun kelloja siirrettiin me olimme Suomessa lomailemassa lasten koulun syyslomalla. Ihan täysin saumattomasti emme uuteen aamuun ja aikaan tänä aamuna nousseet. Koirat herättelivät minua melkein koko ylimääräisen tunnin verran ja kotiapulainen kolisteli ulko-ovella jo puoli seitsemältä vaikka tavallisesti saapuu sunnuntaiaamuisin vasta puoli kahdeksan paikkeilla. En ole varma oliko hän ollenkaan kuullut aikavyöhykkeen vaihdosta vai olettiko vain meidän nousevan aamuun auringon kanssa vanhaan tapaan. 

Pojan ratsastustunti taitaa tästä lähin olla iltahämärässä, ja koirien iltaulkoilut täytyy miettiä uudestaan, mutta muuten uusi aika sopii minulle kyllä ihan mainiosti. Oli ihanaa saada kerrankin herätä siinä vaiheessa kun aurinko oli ehtinyt jo nousta taivaalle pimeyteen heräämisen sijaan.

Vaan saapa nähdä kuinka pitkään tätä riemua nyt kestää. Rehtorilta tuli aamupäivällä viesti, että aikavyöhykkeen vaihdon vuoksi koulu harkitsee varhaisempaa alkua koulupäivälle. Tällä hetkellä koululaisten päivä alkaa joka arkipäivä sunnuntaista torstaihin vähän vaille kahdeksan. Koska osa valtion virastoista ja muista toimistoista on päättänyt aikavyöhykkeen vaihdon myötä aloittaa työpäivän tuntia varhemmin, pohditaan koulussa nyt samaa. Minun korviini idea kuulostaa varsin huonolta. Jos koulupäivä siirretään alkamaan tuntia varhemmin seitsemältä, täytyy meidän alkaa herätä aamuisin pian viiden jälkeen, taas kerran pimeässä. En ole aamuihminen ja on vienyt aikansa, että olen hyväksynyt kello kuuden aamuherätykset. Aamuviisi menee kohdallani jo vähän liian pitkälle. Viiden herätys tarkoittaisi käytännössä myös sitä, että lapset pitäisi laittaa nukkumaan seitsemän paikkeilla, että he saisivat tarpeeksi unta. Iltarutiinit olisi siis aloitettava jo kuuden maissa, iltaruoka syötävä viiden paikkeilla. Koko elämä olisi järjestettävä tunti tunnilta uudestaan. 

Koululla kohtasin lukuisia muita ulkomaalaisia jotka hekin vastustivat koulupäivän varhaistamista. Toisaalta rivien välistä olen ymmärtänyt, että monet paikalliset ovat varhaisempien aamujen kannalla. Laitoin rehtorille postia ja esitin oman toivomukseni, että koulupäivän annettaisi jäädä ennalleen. Nähtäväksi jää kuinka tässä lopulta käy. Ainakin huomenaamulla saan kuitenkin vielä nukkua aamun valkenemiseen asti. Jospa koiratkin olisivat jo tästä aamusta viisastuneet ja odottelisivat kellon soittoon asti ennen kuin tulevat minua herättelemään.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kummajainen

Minusta on tullut maailmalla kummajainen. En tunne kuuluvani enää oikein minnekään, eikä minulla ole enää oikein minkäänlaista selkeää viiteryhmää. Etenkin nämä viimeiset kolme vuotta Sudanissa ovat muuttaneet minua ratkaisevalla tavalla. Tämä täkäläinen todellisuuteni on minulle itselleni nykyään niin arkipäiväinen ja tuttu, etten enää oikein saa kiinni siitä miltä elämä täällä ulkopuolisen silmin näyttäisi; en itsestäänselvästi enää näe mikä kaikki täällä on kummallista tai omalaatuista. Olen tottunut elämään näissä olosuhteissa siinä määrin, että minusta on esimerkiksi aivan normaalia ettei puhelinlinja tai internetyhteys toimi. Sähkökatkot tai ongelmat vesipalvelussa eivät nekään yllätä. Kummallisempaa on minusta oikeastaan se jos viikosta toiseen kaikki yhteydet ja palvelut pelaavat. 

Valoa ja varjoa koulun tallilla iltapäivällä.


Samaan aikaan kun täkäläisestä todellisuudesta on tullut tutumpi olen toisaalta myös entisestään etääntynyt länsimaisesta todellisuudesta. Hyllymetrit erilaisia tuoremehuja, konmarittaminen kuin myös häpeämätön unelmien tavoittelu tuntuvat kaikki minusta turhanpäiväisiltä ylellisyyksiltä. Tuntuu käsittämättömältä, että yhtäällä ihmiset katselevat omaisuuttaan sillä silmällä tuoko jokainen yksittäinen esine heille iloa ja pyrkivät loputtomiin kaikilla elämänaloilla kohti unelmiensa täyttymystä, kun täällä toisaalla minun roskani kerätään tien varresta aarteina talteen ja myydään edelleen. 

Tuntuu vaikealta kuroa kokoon etäisyyttä näiden kahden todellisuuden välillä. Vaikealta tuntuu myös selittää sitä kuka minusta on maailmalla tullut. Vaikka ihan kirkkaasti ymmärrän muuttuneeni ja sisimmässäni hyvin tiedän myös millä tavalla, en kuitenkaan jotenkin löydä sanoja sille mitkä ovat ne tärkeimmät elementit mitkä sisimmässäni ovat viime vuosina muuttuneet. 

Valoa ja palmujen varjoa tallilla.


Olen oppinut Sudanissa entistäkin enemmän ottamaan ihmiset ihmisinä. Ulkomuoto, ikä, kansallisuus, uskonto tai mikään muukaan ulkoinen ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ihminen voi olla peittänyt itsensä tatuoinneilla tai hijabilla ja paljastua silti sielunveljeksi tai -sisareksi. Ammatit tai erityisasemat eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, ennemminkin ehkä päinvastoin. Minun suosiooni kuljetaan ystävällisyyden ja tietynlaisen nöyryyden kautta. Kaiken olennaisen ihmisestä kertoo minulle se miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja eläimiin ympärillään.

Khartumissa on elämää äärestä ääreen: hökkeleitä ja majoja, parempia ja huonompia kerrostaloasuntoja, pienempiä ja suurempia huviloita. Kaikilla ei täällä ole kodeissaan juoksevaa vettä, mutta monessa isommassa talossa onkin sitten toisaalta uima-allas tai vähintäänkin loputtomasti kasteluvettä vaativa nurmikko. Erilaiset lähtökohdat eivät erityisesti aina kannusta yhteisymmärrykseen. Jamaikalta asti olen miettinyt kuinka paljon ja millä tavalla minun on maailman äärissä lupa hermostua ja suuttua kun kaikki ei suju niin kuin toivoisin. Onko minun länsimaisen hyväosaisen koskaan asiallista ärtyillä ihmisille joiden elämä on hyvin paljon omaani raskaampaa ja vaativampaa? 

Aurinko laskee roskaisen niityn taakse tiellä tallilta kohti kotia.


Olen viimeistään täällä todella oppinut, että hyvää elämää voi elää hyvin monella eri tapaa. Omista lähtökohdistani en kykene ymmärtämään kaikenlaisia erilaisia elämäntapoja. Mutta ymmärtäminen ei saa olla hyväksymisen tai kunnioittamisen mitta. Se mikä meistä itsekullekin on itsestäänselvää saattaa olla ihan käsittämätöntä toiselle. Käsittämätöntäkin voi kuitenkin kunnioittaa, ja siihen itse pyrin ja sitä toivon myös omaksi osakseni. 

Jokunen vuosi sitten vanhemman tyttären luokalla opettaja oli käynyt viisivuotiaiden kanssa keskustelua avioliitosta. Monet lapsista eivät olleet ollenkaan voineet ymmärtää sitä, että nainen voisi mennä myös toisen naisen kanssa naimisiin, tai mies toisen miehen kanssa. Kummalliselta vaikutti toisaalta osasta lapsista myös se, että jollakulla olisi enemmän kuin yksi vaimo. Yksi paikallisista lapsista totesi siihen, että mitä kummallista siinä on: jos vaimoja on enemmän tarvitaan taloon vain useampi sänky.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kauneutta etsimässä: Haukka

Khartumin taivaalta ei kauneutta tarvitse kauaa hakea: näitä haukkoja näen tähän aikaan vuodesta pihapiirissä aina kun ulkona liikun. Nyt kun ilma on alkanut täällä mukavasti viilentyä voisin istua ulkona tuntikaupalla ihan vain haukkojen liitoa ihailemassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Khartumin kauneutta etsimässä: Aurinko

Khartum ei ole kaunis kaupunki. Viime viikkoina silmiini on kuitenkin sattumalta osunut paljon aivan äärimmäisen kauniita kuvia Khartumista: sopivista kuvakulmista otettuja otoksia joista on leikattu tai suorastaan käsitelty pois roskakasat ja kaikki muu ruma. Minua retusoidut kuvat ärsyttävät epärehellisyydessään. Mutta ne ovat inspiroineet minua etsimään Khartumista todellista kauneutta, sellaista mikä näyttää kaupungin sellaisena kuin se kaikessa karuudessaan on. 

Aurinko on täällä vahvasti läsnä aika lailla joka päivä aamusta iltaan asti. Täkäläinen päivänpaiste on kova ja armoton, mutta auringonnousun ja -laskun aikaan kaupunki kylpee pehmeämmässä valossa. En tiedä onko kaikkein taiteen sääntöjen mukaan luvallista ottaa auringosta suoraan kuvia - Khartumin aurinko häikäisee valokuvissakin - mutta kauneuden etsimisen nimessä en kuitenkaan ole voinut vastustaa kiusausta. Käytössäni on vain puhelimen kamera eli kuvat ovat mitä ovat, mutta toivon mukaan antavat edes vähän kuvaa siitä kuinka kaunista voi hetkittäin olla rumassakin kaupungissa. 

Auringonnousu Burrin kaupunginosassa.

Auringonlasku Madanikadulla.